Kuka maksaa säästöt?
Luin uutisia budjettiriihestä ja niistä suurista numeroista, joilla hallitus pyrkii vakuuttamaan meidät, että kaikki on hallinnassa. Puhutaan alijäämistä, prosenttiyksiköistä ja talouden tasapainottamisesta. Mutta kun lukee rivejä tarkemmin, huomaa, että näiden lukujen takana on ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät ole tilastoja, vaan tavallisia ihmisiä, ja joiden elämänlaatu on jälleen kerran neuvottelupöydässä.
Erityisesti huolestuttaa se, miten kohdennetaan leikkauksia järjestöjen tukiin. Se saattaa näyttää taulukossa järkevältä säästöltä, mutta todellisuudessa se on isku niitä kohtaan, joilla ei ole ketään muuta. Esimerkiksi MIELI ry:n kohdalla STEA-avustus pieneni jo vuonna 2026 950 000 eurolla, ja vuonna 2027 sote-järjestöjen avustuksia leikataan edelleen noin kolmanneksella. Kun järjestöiltä leikataan, kyse ei ole vain hallinnosta tai palkatuista työntekijöistä. Kyse on kriisipuheluista, vertaistuesta ja siitä, että ihminen saa jonkun kiinni juuri silloin kun ei muuten saa ketään kiinni. Järjestöt ovat usein se viimeinen turvaverkko, kun yhteiskunnan tukiverkko on liian hidas, jäykkä tai yksinkertaisesti liian välinpitämätön. Kun leikataan ruoka-avusta, kriisipuheluista tai muista matalakynnyksen palveluista, ei leikata vain rahaa – leikataan toivoa ja turvaa.
On ironista, että säästöjä etsitään juuri sieltä, missä käytännössä ei säästöjä synny vaan kulu muuttuu suuremmaksi. Kun ihminen putoaa järjestöjen tarjoaman tuen ulkopuolelle, hän ei katoa maailmasta. Hän päätyy päivystyshuoneisiin, sosiaalitoimiston luukulle tai pahimmassa tapauksessa kadulle. Säästämme nyt järjestötuesta, mutta maksamme sen todennäköisesti kalliimmin myöhemmin. Tämä ei ole talouspolitiikkaa, tämä on harhaa ja kuvitelmaa siitä, mitä luullaan järjestöjen tekevän.
Olisiko voinut olla toisin? Tietenkin.
Budjetti ei ole luonnonlaki, vaan poliittinen valinta. Olisimme voineet valita tien, jossa taakka ei osu aina samoihin. Sen sijaan, että taakkaa siirrettäisiin heikoimpien turvaverkkoihin, verotusta olisi voitu tarkastella progressiivisemmin. Muutama prosentti vähemmän ei muuttaisi toisten elämää juuri lainkaan, mutta toisille jokainen euro on ratkaisevaa.
Olisimme voineet panostaa ennaltaehkäisyyn. Sen sijaan, että korjaisimme rikkinäisiä elämiä kalliiden hätätoimien kautta, olisi voitu vahvistaa juuri niitä järjestöjä, jotka osaavat kohdata ihmisen ennen kuin hän murtuu. Inhimillinen investointi on aina kannattavampaa kuin tekninen säästöpäätös.
Meidän pitäisi kysyä itseltämme: millaista yhteiskuntaa me oikeasti rakennamme? Rakennammeko sellaista, jossa menestys mitataan vain budjetin tasapainolla, vai sellaista, jossa mittarina on se, miten kohtelemme kaikkein haavoittuvimpia?
Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että numerot ovat tärkeitä, ja ihmiset ovat vain kuluja. Se on surullista, ja se on vaarallista.
Linkkejä:
MIELI ry:n avustus pieneni 950 000 eurolla
Tällainen on nykyisen hallituksen viimeinen budjetti
Sote-järjestöt vietiin Rydmanin giljotiiniin
Kuva Brent Connelly Pixabaystä